Historiapolitiikkaa museoissa?

Enola Gay on OMD:n tarttuva hitti 80-luvulta, joka soi mieleenpainuvasti Ari Folmanin omaelämänkerrallisessa Walz with Bashir -elokuvassa, jossa israelilaisveteraanit käyvät läpi kokemuksiaan Libanonin sodasta. Mitä Shabrassa ja Shatilassa oikein tapahtui? Vaikuttava animaatioelokuva on taiteilijan tapa käsitellä vaikeita sotatapahtumia. Keskusteluja ja vastustutusta se herätti, kuten lähes jokainen sotakokemusten esiintuominen tekee, etenkin jos kyse on niin läheisestä konfliktista, että sen kokeneita ihmisiä on vielä elossa.

Laulussa viitataan tietysti pommikoneeseen, joka pudotti atomipommin Hiroshimaan toisen maailmansodan karmeana päätöksenä. Enola Gay on edelleen olemassa, Washingtonissa National Air and Space -museossa, jossa sen näytteille asetuksen yhteydessä uppouduttiin syviin keskusteluihin välittyvästä tarinasta. Pitäisikö näyttelyn ilahduttaa veteraaneja vai johdatella yleisöä pohtimaan atomipommin seurauksia? "Emme luultavasti voi tehdä molempia", sanoi museon kuraattori Tom Crouch tuolloin, vuonna 1995. Näyttelyn käsikirjoitus joutuikin kritiikin kohteeksi liian Japanimyönteisenä ja loukkaavana veteraaneja kohtaan, kertoi sosiologi ja historioitsija Taja Vovk van Gaal puhuessaan keväällä Kristiansandissa Norjan ICOMin ja Vestagder -museon järjestämässä "You Shall be Heard" -konferenssissa otsikolla "Academic independence of History Museums: Reality or Utopia?" . 

 Kuva: Eero Ehanti

Kuva: Eero Ehanti

Hän kertoi myös Brysseliin vastikään avatusta House of European History -museosta, jonka akateemisena projektinjohtajana hän toimi, ja jota kuvaili jotakuinkin lintuperspektiiviksi Eurooppaan ja Eurooppalaisen muistin säiliöksi, sekä korosti siellä esitettävän kokonaisuuden olevan pikemminkin Eurooppaa muokanneiden prosessien selitys kuin kansallisten historioiden summa. "Eurooppa on mielentila", hän siteerasi kirjailija Cees Nooteboomia. Museo myös tehtiin paikaksi debateille, joita varten siellä on komea pyöreä tilakin. Museo avattiin keväällä 2017, mutta prosessi jatkuu kun uusien näkökulmien noustessa esiin sekä poliittisista että ammattilaisista suunnista.  

En ole museossa käynyt, mutta kuulostaa moniääniseltä, kattavalta ja järkevän avoimelta siinä mielessä, että yhtenäistä totuutta ei ole eikä tarina ole päättynyt. Samaa voi sanoa Puolan Gdánskissa hiljattain valmistuneen Toisen maailmansodan museon näyttelystä, ainakin siinä muodossa kuin, perusnäyttelystä vastuussa ollut professori Piotr Majewski sen meille esitteli samassa konferenssissa. Tässäkään tapauksessa en voi puhua omasta kävijäkokemuksesta, jota kovasti harmittelen, koska nähtävästi Puolan museokentällä on juuri nyt tapahtumassa jotakin hyvin kiinnostavaa, joka kiteytyy juuri Gdánskin sotamuseossa. Kyseessä on pitkäaikainen hanke, joka sai alkunsa Donald Tuskin aloitteesta liberaalien tuulien puhaltaessa. Sellaiset saivat professori Majewskin mukaan puhaltaa koko museohankkeen ajan, sillä Tusk ei käynnistettyään hankkeen puuttunut sisältöihin tai toteutukseen. Niinpä puolalaiset museoammattilaiset etenivät jotakuinkin samoin linjoin kuin House of European History -museon suunnittelijatkin, eli tuloksena oli moniäänisyyttä ja yleismaallisuutta korostava humaani kokonaisuus, joka kertoo Toisen maailmansodan tarinan 18 teeman kautta kylmän sodan vuosiin ja aina tähän päivään asti, siviilien kokemuksia korostaen. Omille tulkinnoille jätettiin tilaa, kuten myös vertailulle, jota toteutuksessa korostettiin. Onnellista loppua ei ole, joutuivat suunnittelijat toteamaan, kun tekivät näyttelyn päättävää epilogivideota. Sota ja kriisit jatkuvat, Lähi-idässä ja muualla.

 Norjan ICOMin Kathrin Pabst (vas), Taja Vovk Van Gaal ja Piots Majevski Kristiansandissa keväällä 2018. Kuva: Eero Ehanti

Norjan ICOMin Kathrin Pabst (vas), Taja Vovk Van Gaal ja Piots Majevski Kristiansandissa keväällä 2018. Kuva: Eero Ehanti

Viime vuonna avattu 110 miljoonan euron jättimuseo 6000m2 näyttelytiloineen kuulostaa todella kiehtovalta. Mutta sitä ei enää ole siinä muodossa kun se avattiin, eikä professori Majewski ole siellä enää töissä, kuten eivät ole monet muutkaan työntekijät. Politiikassa liberaalit tuulet ovat vaihtuneet kansallismielisempään suuntaan oikeistopuolueen päästyä valtaan. Professori Majewskin mukaan museo ei kelvannut uusille vallanpitäjille, joiden mielestä siellä pitäisi esittää puolalaisten kärsimyksiä ja herooisia saavutuksia sodassa yleismaallisen ymmärtämisen sijaan. Museon johto vaihdettiin ja näyttelyn uudistus polkaistiin käyntiin.

Meille näytettiin kaksi videota, joista ensimmäinen oli alkuperäinen, lähinnä uutisfilmeistä ja -kuvista koottu siviilien kokemuksiin keskittyvä näyttelyn epilogivideo, ja toinen sen vastikään korvannut sotaisa ja isolla rahalla toteutettu animaatio. Animaation keinoin on tässä luotu hyvin vaikuttava kokemus. Uusi päätösleffa on hämmentävä kansallismielisessä paatoksessaan. Viaton Puola kärsi ja taisteli taipumatta. Jos museo nyt uudistuu tähän suuntaan, aavistelen moniäänisyyden ja siviilinäkökulman hiipuvan. 

Omassa puheenvuorossani Kristiansandissa kävin läpi ICOMin museotyön eettistä ohjeistusta, joka on yksi järjestön kulmakivistä sitouttaessaan ammattikuntaa yhtenäisemmäksi ja viestiessään yhteiskuntaan, että olemme asiantunteva, uskottava ja luotettava ammattikunta. Se on myös työväline museotyöntekijöille arjen haasteissa, ja mainio kehys pohdinnoille museotyön perusteista, jollaiseen jokaisen pitäisi silloin tällöin ryhtyä sekä itsekseen että työyhteisössään. Koodisto on uudistuksen tarpeessa, kuten taannoin ICOM Suomen blogissa julkaisemamme tekstit osoittavat, ja uudistusta onkin luvassa, näin meille on luvattu Pariisin pääkonttorista, kun hankintoja ja poistoja koskevia osioita tullaan täydentämään.

 ICOM Suomen puheenjohtaja Eero Ehanti Kristiansandissa. Kuva: Lassi Patokorpi

ICOM Suomen puheenjohtaja Eero Ehanti Kristiansandissa. Kuva: Lassi Patokorpi

Aloitin puheenvuoroni keskustelemalla museoammattilaisten etuoikeuksista, jollaisiin mielestäni kuuluu vapaa pääsy kulttuuriperinnön kohteiden ja esineiden pariin ja valta rajoittaa muiden pääsyä näiden aarteiden pariin. Merkittävä etuoikeus ja vastuu syntyy siitä, että meillä on valtaa vaikuttaa siihen, mitkä tarinat saavat huomiota yhteiskunnassa ja mitkä jäävät varjoon. Museoihin luotetaan, näin uskon, joten sillä mitä laitamme esille ja mitä silloin kerromme, on paljon voimaa. 

Hiukan nieleskelin seuraavana päivänä kuunnellessani kertomusta Gdanskin museosta, jossa tätä valtaa ja etuoikeutta on rajoitettu, tai joku muu, poliittinen johto tässä tapauksessa, ottaa näitä käsiinsä. Tapahtuuko sitä muualla? Ruotsalaiset kollegojen kertoman mukaan Ruotsidemokaatit pyrkivät kovasti käyttämään kulttuuriperintöä, esimerkiksi Vasa -laivaa, omiin kansallismielisiin tarkoituksiinsa. Samoin on Britanniassa, kuulemma. Entä meillä? Tunnen meikäläisten museoiden toimivan vapaasti luottamuksen ilmapiirin vallitessa, mutta miten on, pitäisikö valmistautua muutoksen tuuliin?

Museot ovat paikkoja, joissa yhteisiä tarinoita kerrotaan, ja sillä on todella paljon väliä, minkälaisia rajauksia ja painotuksia niissä valitaan, tai joudutaan ottamaan. Joku voi ottaa museon käyttöön omien tarkoitusperiensä edistämiseksi. 

Etiikkakoodimme on päivityksen tarpeessa, mutta vanhentunut se ei ole pakottaessaan meidät miettimään minkälaisille toimijoille luotetun foorumimme avaamme ja minkälaisia tarinoita siellä kerrotaan.

(Korostan vielä, että en ole tässä mainituissa museoissa vielä käynyt, joten teksti perustuu konferenssissa kuulemiini puheenvuoroihin.)

ICOM Finland