Tampereen museoiden Riitta Kela pohtii demokraattista kokoelmatyötä

refugee crisis.jpg

Mitä oikeastaan on demokraattinen kokoelmatyö?  – Enemmän kysymyksiä kuin vastauksia

Esimerkkeinä pakolaisuuden ja terrorismin nykydokumentointi

 

ICOM COMCOL:n (nykydokumentoinnin ja kokoelmatyön komitea) vuoden 2017 konferenssin teema (Umeå 5.12.-8.12.) oli ”Guardians of contemporary collecting and collections – Working with (contested) collections”. Neljä päivää kestäneen konferenssin aikana monenlaisia aihekokonaisuuksia läpileikkaavaksi kysymykseksi nousi kokoelmatyön demokraattisuus ja kysymys siitä, mikä oikeastaan on demokraattinen kokoelma. Aiheesta myös keskusteltiin vilkkaasti pitkien konferenssipäivien aikana, kun yli 90 museoammattilaista Aasiasta, Afrikasta, Etelä-Amerikasta ja Euroopan eri osista toi esille hyvin moninaisia näkemyksiä kokoelmatyöstä ja sen demokraattisuudesta tai poliittisuudesta.

Miten kokoelmatyö ja erityisesti nykyhetken dokumentointi voi olla demokraattista, onko se mahdollista tai edes tavoiteltavaa? Itse jäin konferenssin jälkeen miettimään tätä teemaa eniten konferenssin aikana kuultujen pakolaisuutta ja terrori-iskujen nykydokumentointia käsitelleiden puheenvuorojen kautta.

Ensimmäisen Keynoten esittäjä Peter Du Rietz aiheenaan ”I am Alive!” johdatti konferenssiyleisön takaisin kesän 2015 tilanteeseen, kun suuret määrät turvapaikanhakijoita saapui Eurooppaan. Hän kertoi Tekniska Museetin nykydokumentointihankkeesta, jossa selvitettiin modernin tekniikan, erityisesti älypuhelimien, merkitystä pakolaisille. Tässä puheenvuorossa demokratian ja kokoelmien yhteys tuli esille alkaen siitä oletuksesta, että monen ruotsalaisen mielestä ”kunnon pakolaisella” ei voi olla älypuhelinta päätyen analyysiin turvapaikanhakijoiden sijoittumista ruotsalaiseen yhteiskuntaan ja nyt tallennettujen tarinoiden merkityksestä heidän tuleville jälkeläisilleen ja koko yhteiskunnalle.

Peter Du Rietzin esitys aivan konferenssin alussa herätti ensimmäisiä mietteitä ja keskusteluja siitä, miten hankalia asioita tulee dokumentoida museon kokoelmiin? Tuleeko niitä edes välttämättä dokumentoida museon toimesta tai heti? Miten nopean toiminnan dokumentointi voidaan saada toimimaan usein ei niin nopeissa ja ketterissä museoissa? Entä jos vain luottaisimme yhteisöihin ja mediaan, he tallentavat jo aiheita?  Kuinka voisimme tehdä yhteistyötä heidän kanssaan? Ja miten ja ketkä valitsevat teemat, joita nopeasti muuttuvasta ympäristöstä oikeasti tallennamme kokoelmiin?

Erittäin mielenkiintoisen esimerkin nopeasta reagoinnista nykydokumentoinnissa esittivät Esisabeth Boogh ja Anna Ulfstard, myös Tukholmasta. Heidän teemansa ”Documentation 14.53 – Digital Collection of a Terror Attack” antoi käytännön esimerkin siitä, kuinka Tukholman museot tallensivat digitaaliselle alustalle kertomuksia ja valokuvia heti terrori-iskun jälkeen eli iskua seuranneiden parin viikon aikana. Tuloksena oli 130 tarinaa ja valokuvaa itse terrori-iskun lähialueelta, ihmisistä muualla Tukholmassa yrittämässä päästä kotiin tai avaamassa kotejaan sekä yhteisestä surusta. Mielestäni tämän esimerkin tärkeimmät sanomat myös suomalaiseen museoympäristöön olivat: digitaalinen yhteinen tallennusalusta voi ehkä kuitenkin toimia sekä se, että sosiaalisen median ja nopeasti muuttuvan ympäristön aikana museoiden on reagoitava todella nopeasti. Digitaalinen sisältö elää ja muuttaa merkitystään koko ajan.

Kolmantena esimerkkinä tästä aiheesta haluan nostaa esille Alexandra Bounian esityksen ”The ethics of collecting (during) the refugee crisis: A case-study from Lesvos, Greece”. Hän kertoi käytännön esimerkein, kuinka pakolaiskriisiä oli tallennettu Lesvoksen saarella, jonne tuli vuodessa yli 1 milj. pakolaista Egeanmeren yli Turkista. Esitys siitä, mitä Lesvoksella tapahtui ja kuinka pieni on museoiden rooli suurissa kriiseissä, vahvisti ajatustani siitä, että monesti viisainta on toimia hyvien kumppanien, esim. Lesvoksella avustusjärjestöjen kautta. Ennen kaikkea Alexandra Bounia kuitenkin käsitteli aihetta demokratian ja etiikan näkökulmista. Onko oikein ja tarpeellista edes ajatella nykydokumentointia, kun kyseessä on ihmisten elämä ja tulevaisuus? Kuinka museo voisi vain dokumentoida hädän hetkellä, kun kaikkien demokraattisten ja humaanien instituutioiden ja yksilöiden tulisi olla auttamassa ja ratkaisemassa ongelmia? Voiko museo auttaa ratkaisemaan ongelmia ja löytämään vastauksia hankaliin kysymyksiin tekemällä sitä, mitä se osaa, eli tallentamalla nykyhetkeä, valokuvia, esineitä, kertomuksia todistusaineistoksi myös tulevaisuuteen?

-Riitta Kela

documention 14.53.jpg