Helsingin kaupunginmuseon Satu Savia kirjoittaa surun tallentamisesta

Jos suru savuaisi - nykydokumentointi ja vaikeat aiheet

ICOM Nordin ja Saksan ICOM:n Helsingborgissa syyskuussa järjestämässä konferenssissa, Difficult Issues, http://www.icom-helsingborg-2017.org/conference/ paneuduttiin kolmen päivän ajan vaikeisiin aiheisiin ja niiden esittämiseen museoissa.

Miten tallentaa yhteistä surua?

Konferenssin parhaisiin puheenvuoroihin kuului mielestäni Helsinborgin Kulturmagasinetin https://helsingborg.se/uppleva-och-gora/kultur-och-museer/kulturmagasinet/ Birgitta Wittingin esitys Documenting collective grief . http://www.icom-helsingborg-2017.org/conference/blog/blog_home/documenting-collective-grief .

Wittingin aiheena oli Suomessakin yleistyneiden spontaanien muistopaikkojen dokumentointi. Esimerkkinä hänellä oli jalkapallofanien välisessä yhteenotossa kuolleen miehen muistopaikka Helsingborgissa. Kulturmagasinet dokumentoi paikan aluksi valokuvaamalla, mutta päätti myös tallentaa kaupunkilaisten yhteisen surun paikalle kertyneet viestit ja esineet. Witting pohti, miten voisi kehittää museoiden valmiuksia dokumentoida nopeasti odottamattomia tapahtumia.

Vaikeiden aiheiden nykydokumentointi - kenen vastuulla?

Asiantuntijoiden mukaan Suomessakin tullaan tulevaisuudessa näkemään entistä enemmän tilanteita, joissa vastakkaiset mielipiteet, pahoinvointi ja terrorismi aiheuttavat väkivaltaa, konflikteja ja surua. Jäin Wittingin esityksen jälkeen pohtimaan, riittääkö TAKO:n http://tako.nba.fi/index  piirissä tehtävä nykydokumentointityö? Onko museoilla kirkas käsitys siitä, miten odottamattomia, ikäviä tapahtumia ja ilmiöitä pitäisi dokumentoida? Jäädäänkö museoiden kuvakokoelmissa odottamaan, että media ehkä tulevaisuudessa lahjoittaa meille uutiskuviaan?

Museo yhteiskunnan omatuntona

Jos museo haluaa toimia yhteiskunnan omatuntona, sen tulisi mielestäni museoiden tarttua vaikeisiinkin aiheisiin nopeasti, eikä luottaa siihen, että joku muu huolehtii siitä puolestamme. On helppoa pysyä mukavuusalueella ja jättää vaikeat aiheet sikseen. Mielestäni museoiden velvollisuus on pelkän objektiivisuuden tavoittelun sijasta ottaa myös kantaa. Dokumentointiemme avulla voimme herätellä ongelmien huomaamiseen – kuten omatunto http://blogi.nba.fi/2013/museot-eivat-ole-kansakunnan-muisti.

Huolellisuutta ja spontaaniutta

Puheenvuoroni Miten tallentaa vaikeita aiheita – nykydokumentoinnin haasteita http://www.nba.fi/fi/File/3378/savia-satu.pdf herätti ilahduttavan paljon keskustelua valtakunnallisilla kuva-arkistopäivillä marraskuussa. Keskustelussa tunnistettiin museoiden hartaaseen ja huolelliseen suunnitteluun, neutraaliin kuvausotteeseen ja virka-aikaan perustuva työtapa. Toisaalta on myös museoita, joissa joustava, työajan ulkopuolella tapahtuva, spontaani dokumentointi on itsestään selvä osa museon toimintaa.

Nopean nykydokumentoinnin strategia

Mielestäni museoilla pitäisi olla nopean nykydokumentoinnin strategia, jonka avulla nopea päätöksenteko ja sen kautta toiminta tulisi osaksi museon kokoelmatyötä.  Hyvänä oppaana toimii Museoliiton julkaisema Pelastusdokumentoinnin parhaat käytännöt –julkaisu. http://www.museoliitto.fi/doc/verkkojulkaisut/Pelastusdokumentoinnin_parhaat_kaytannot.pdf.

Vasta aika tuo perspektiiviä siihen, onko tänään dokumentoimamme tapahtuma merkittävä sadan vuoden kuluttua.

Vaikeat valinnat

Runoilija Eeva-Liisa Mannerin runoa Jos suru savuaisi, https://poetiikkakonferenssi.wordpress.com/vuosi-2005/olli-sinivaara-vastarinta/ on siteerattu ahkerasti sen julkaisuvuodesta 1968 lähtien. Runo tuntuu olevan aina ajankohtainen. Museoiden tulee toki mielestäni tehdä valintoja kokoelmien kartunnassa, mutta vaikeiden aiheiden ja ihmisten voimakkaiden kokemusten tallennusta ei kannata pelätä. Kantaaottavuus ja omatuntona toimiminen ei sekään olisi pahasta dokumentointikohteita harkittaessa. Vaikkapa muistopaikkojen tallentaminen eri tavoin kertoo tulevaisuuden suomalaisille ajasta, jolloin yhteiskunnassamme tunnettiin turvattomuutta, vaikka sotaa ei ollut.

 

Satu Savia

Tutkija, Helsingin kaupunginmuseo

 Asema-aukio, kukkia Suomen vastarintaliikkeen tapahtumassa väkivallan uhriksi joutuneen muistoksi. Valokuva: Juho Nurmi, Helsingin kaupunginmuseo

Asema-aukio, kukkia Suomen vastarintaliikkeen tapahtumassa väkivallan uhriksi joutuneen muistoksi. Valokuva: Juho Nurmi, Helsingin kaupunginmuseo